*

Johanna Tohni

Pelottavaa olla äiti!

Silloin kun ensimmäinen lapseni oli syntynyt ja neuvolantäti tuli kotikäynnille, sanoin hänelle, että pelottaa. Minusta se oli normaalia, sillä onhan lapsen kasvattaminen aika iso juttu enkä kokenut missään nimessä olevani tasapainoisin, järkevin tai parhain yksilö siihen. Edellinen poikaystäväni oli usein huomauttanut, ettei kanssani voisi tehdä lapsia, koska en ollut siisti ihminen ja jätin usein tavaroita lojumaan. Myöskään äitini ei ole koskaan vaikuttunut epäkodinhengettäryydestäni, joten olin tottunut ajatukseen, etten ole naisihmiseksi kovinkaan pätevä. Ympärilläni oli äitejä, jotka olivat synnyttäneet luomuna, rakastivat ruoanlaittoa ja sisustamista ja olivat valmiita jäämään kotiin pienokaistensa kanssa vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Kaiken lisäksi heillä tuntui olevan rautaiset hermot eikä kukaan koskaan korottanut ääntään tai tehnyt mitään väärää, ei pienintäkään virhettä. Itse tarvitsin synnytyksessäni kaikki mahdolliset kipulääkkeet ja se oli kamala kokemus. Mutta pian opin kertomaan tarinaa siitä, miten hankala synnytys minulla oli ja siitä syystä tarvitsin kaikkia niitä kipulääkkeitä… Etten vaan olisi huonompi kuin muut.

Sillä hetkellä, kun tunnustin neuvolantädille olevani peloissani, ymmärsin virheeni. Hän otti asian liian vakavasti. Ei suinkaan lohduttanut. Eikä sanonut kertaakaan, että ”tuo on ihan normaalia, kaikkia pelottaa.” Siltikään en oppinut sitä, minkä moni tuntuu oppineen: piilottamaan pelkoani ja esittämään, että kaikki on hallussa.

 

Mitä vanhemmaksi itse tulen ja mitä enemmän äitejä tunnen, sitä enemmän kuulen tästä pelosta.

Mitä jos en olekaan hyvä äiti? Mitä jos pilaan lapseni? Mitä jos lapseni käyttäytyy tuolla tavalla, koska minä olen tällainen? Tai mitä, jos se ja se juttu silloin ja silloin pilasi tämän yksilön ja nyt se ei pärjää!?!? Miksi minun lapseni käyttäytyy huonosti? Mitä jos sitä kiusataan? Tai vielä pahempaa, mitä jos se on se kiusaaja? Mitä jos me ei vaan koskaan löydetä yhteyttä ja siitä tulee sen takia narkkari? Mitä, jos minä en jaksakaan? Mitä jos jonain päivänä huomaan, että minä olenkin se äiti, joka uupui, masentui tai lähti?

 

 

Sen sijaan, että äidit toisiaan tavatessaan puhuisivat uusista lastenvaatteista tai siitä miten koti sisustetaan, heidän pitäisi puhua siitä, kuinka rankkaa heillä on. Lähes kaikki äidit rakastavat lapsiaan. (Kyllä, lähes.) Siitä ei tarvitse puhua. Sitä ei tarvitse korostaa. Sen sijaan, että hoemme toisillemme mantroja, kuten: ”Katsokaa nyt tuota meidän pikkuista kuinka suloinen se on…”, meidän pitäisi sanoa:” Niin sairaan ärsyttävä vaihe tää kyselyvaihe? Voisko joku muu vastailla tolle lapselle, kun mun tekee mieli vaan sanoa, että HILJAAAAAAAAA! Ja juosta karkuun!”

 

Kyllä. Rohkea väitteeni on: Kaikkia äitejä ärsyttää omat lapset. (Naapureiden lapsista puhumattakaan.) Kaikki äidit kypsyvät välillä kaikkeen tähän paskaan. Ja kyllä, kaikkia äitejä pelottaa.

 

Ja lopuksi. Minua pelottaa. Edelleen. Lähes joka päivä sanon tai teen jotain väärin. Ja koitan lohduttautua lauseella: Jokaiselle tulee trauma. Koitetaan vaan antaa eväät niiden purkamiseen.

Go äidit: Enemmän valitusta, enemmän suoraa puhetta!

KUMOTAAN PYHÄN ÄIDIN MYYTTI YHDESSÄ!

ps. Olen vakuuttunut, että myös isät pelkäävät. Uskon, että heidän on helpompi valittaa lapsistaan. Se on ok.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (9 kommenttia)

Käyttäjän juhauronen kuva
Juha Uronen

Hys, hys ei nyt rikota ihan hyvää äitimyyttiä
Milläs sitten myydään ja kuis suu pannaan :D

Ei no

Tuota en tiedä lohduttaako tämä yhtään mutta
Kyllä vain isätkin kammoavat pilaavansa lapsensa

Niin ja tämäkään ei lohduta
Ei auta vaikka kakrut olisivat aikuisia
Mutta jos jotain tötöilevät niin kyllä minä jotenkin ajattelen syyn olevan juuri minussa ja tekemissäni ratkaisuissa

Tosin vahvasti epäilen ettei niitä superrrrmutseja ja faijoja ole olemassakaan

Tarinoitahan ovat lehdet ja nettikin pullollaan
Miten Yrjö-Mirjamista tuli voimavauva
Kovasti epäilen niiden olevan vain niitä tarinoita
Myydään lehtiä, vedetään nuottaa ja saadaan kaikille paha mielipuoli

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Ei ole supermutseja eikä superfaijoja. On vain tavallisia vanhempia vikoineen. Yrittävät välttää niitä virheitä, joita kokevat omien vanhempiensa tehneen (oma kokemus) ja tekevät siksi uusia virheitä. Aina. Kun katson lapsiani kasvattamassa lapsiaan, näen virheitä, mutta en sano. Mietin vain mitä tein väärin, että näin kohtelevat omiaan.

Olin nurori päivälleen 23-v kun sain ensimmäisen. En osannut pelätä. Olin niin nuori. Nyt ovat isät ja äidit kolmekymppisiä ja yli, silloin taitavat tulla pelot ja tiedetään kaikki elämän vaarat. Siitähän ne pelot poikivat.

Käyttäjän johannatohni kuva
Johanna Tohni

Kyllä. Olen samaa mieltä, että älyttömiä paineita on meillä kaikilla ja pelkoja. Jotenkin tuntuu, että isien on helpompi puhua mokistaan kasvattajana ja se on hyväksytympää kuin äitien avautuminen. Olisi suotavaa, että kaikki puhuis rehellisesti ja saatais vähän paineita helpotettua. Ehkä! :D

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Kun vielä tuli mieleen se mitä tuolloin pelkäsin, niin pelkoni kohdistuivat Vietnamin sotaan ja kemikaaleihin, joita amerikkalaiset levittivät. Hirveitä myrkkyjä, joilla tuhottiin kasvien lehvästöt, jota ihmiset olisi helpompi löytää. Pelko synnytti myös etsimisen. Mistä pelon lievittäjä, uskonnostako, silloin oli haku päällä eri suunnista. Pelko taitaa sittenkin olla yksi inhimillinen ominaisuus eikä sen syy välttämättä ole lapsen ja lasten kasvattaminen. Toki enoni ei halunnut lapsia kasvamaan siinä maailmassa jossa eli. Elämisen pelko saa kaikenlaista aikaa ja ihminen voi jättää elämättä tai elää yli äyräiden, älyttömyyksiäkin tehden.

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Ehkä se pelko on vaan hyväksi ja yrittää olla parempi vanhempi. Jos ei omaa huonouttaan huomaa, niin kuinka voisi edes yrittää olla parempi. Eikä se pelko lopu siihen, että lapset ovat kasvaneet pois kurahousuista, vaan tulee harrastukset, koulunkäynti ja jatko-opiskelupaikat ja joskus lapsen lapset. Pelko jatkuu koko elämän vaikka onkin paljon asioita joihin ei voida vaikuttaa. Kenenkään on turha kuvitella olevansa täydellinen, sillä ilman pelkoa ei osaa ennakoida asioita ja ellei jotkin asiat ole rutiineita, niin ei kannata ennen sitä edes yrittää ottaa "löysiä" pois, vaan kannattaakin pelätä.

Käyttäjän mattiosaisa kuva
Matti Säisä

Nygrenin kanssa samaa mieltä että pelko saattaa olla lapsen kannalta ihan hyvä juttu, ainakin paljon parempi kuin laiskuus ja välinpitämättömyys joita myös esiintyy.
Pelko on aika vahva sana, uskoisin että monessa kohdin oikea ilmaus olisi huoli. Toki yhden ja saman yksi kokee pelkona, toinen vain huolena, kolmas luonnollisena vastuun kantona.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Hyvä Matti, huoli on äidin seurassa aina, totta. Ehkä kummankin vanhemmankin ajatuksissa viipyy huoli. Se koskee niin omia lapsia kuin lapsen lapsiakin.

Käyttäjän ellelazarov kuva
Elle Marketta Lazarov

En halua masentaa, mutta se pelko seuraa toiseenki sukupolveen. Olisi ihan hirveää jos lapsenlapselle tapahtuisi jotakin.

Kaipa se on normaali tunnetila, jonka kanssa on sopeuduttava elämään.

Käyttäjän jormamoll kuva
Jorma Moll

#1
> ....Tosin vahvasti epäilen ettei niitä superrrrmutseja ja faijoja ole olemassakaan...

ooo

Juuri niin, vähänlaisesti heitä on. Sen sijaan mahtavia näyttelijöitä riittää.
Välillä tuntuu että koko Suomi on Teatterikorkeakoulun ja Jouko Turkan koulutuksessa.

Hyväksi keinoksi on osoittautunut se jos _opettelee_ olemaan oma itsensä. Lapset vaistoavat aitouden ja rehellisyyden ja käsittävät avuttomuudenkin.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset